Odotan, että tämä jo loppuisi. Ja pääsisin kotiin. Saisin vihdoin tehdä asioita, joista pidän. Kävisin juoksemassa, ompelisin ja toteuttaisin kaikki ne miljoonat visiot, jotka ovat muhineet päässäni niin kovin kauan. Makaisin omalla sohvalla ja katsoisin omaa telkkaria. Katsoisin ikkunasta ja näkisin tutun näkymän ja Speedo-miehen. En ikinä ajatellut, että minulla voisi olla ikävä Speedo-miestä.
Olen jo pitkään odottanut valoa. Jatkuva pimeys ja hämärä alkaa hermostuttaa. Odotan myös aikaa, jolloin ei tarvitse pukea viittä vaatekerrosta päälle työmatkalle. Tulisipa jo viikonloppu, jolloin kenenkään ei tarvitse matkustaa, jotta perhe voi olla yhdessä. Sitten olisi aikaa vain laiskotella. Nyt aika tuntuu liian arvokkaalta haaskattavaksi moiseen. Ja nyt ystävänpäivän kunniaksi odotan, että minulla olisi joskus aikaa nähdä ystäviäni.
Ylihuomenna Äiti lastaa Limpun tavaroineen autoon ja hyvästelee Pohjolan. Sitten pikavisiitille Oikeaan Kotiin ensimmäisen kerran melkein kahteen kuukauteen! Sen jälkeen matka taas jatkuu muutaman viikon koulutusjaksolle Eteläiseen Satamakaupunkiin. Ja sitten viimeinen rutistus: 2 kuukautta Länsi-Suomessa meren rannalla. Huh.
Odotan sitä, että minulla ei ole enää mitään kirjoitettavaa tähän blogiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti